Katoava Avara Luonto

Metsästäjä-lehti, Pannu kuumana, Veli-Markus Halonen, 1/2017:

Lauantaisin TV ykköseltä tullut luonto-ohjelma Avara Luonto on ollut vuodesta 1987 lähtien jopa merkittävin TV-ohjelma, mitä metsästyksestä, kalastuksesta ja luonnosta kokonaisuutena ja ilman liian yksiviivaisesti vääristyneitä asenteita kiinnostunut on suorastaan odotellut pääsevänsä katsomaan. Monelle se on ollut samanlainen viikon jaksottava elämys, kuin kerrostaloasujalle ainakin aikoinaan viikoittainen saunavuoro. Vähemmän tärkeitä menoja on lykätty tai vältetty periaatteella, että eihän silloin pääse, kun tulee se Avara...

Viime aikoina tosin uusintojen ja netin avulla pystyttiin välttämään lauantain tärkeys, mutta ohjelma ei menettänyt merkitystään. Paitsi nyt. Monista maista ostettu ja lähes puoliksi BBC:n tuottama ohjelmasarja on loppunut ja tilalle on tullut kotimaisin voimin valmistettu Katoava Pohjola. Ja pettymys.

 

Ongelma ei niinkään ole siinä, että pienen Suomen ja esimerkiksi BBC:n resurssit tuottaa häikäiseviä luonto-ohjelmia voisi kuvitella olevan aivan eri tasolla. Resursseja ohjelmasarjan tekemiseen näyttää olevan käytetty suorastaan haaskaavan kunnianhimoisesti. Katoavan Pohjolan tekee tympäiseväksi silmiinpistävä asenteellisuus, jota ei voi tulkita muuten, kuin toimittajan ammattitaidon ja -etiikan puutteena. Luontosarjan pitäisi palvella tasapuolisesti kaikkia katsojia, ei pelkästään toimittajaa fanittavia kivikylien pikkukimuleita.

Sosiaalisessa mediassa kovaa kritiikkiä on saanut sarjan toinen osa, jossa käsiteltiin ahmaa ja poronhoitoa. Sarjan toimittaja ei hyväksy (=ymmärrä) kritiikkiä, vaan väittää tehneensä ammattitaitoisesti puolueetonta työtä. Toista osaa ovat moittineet etupäässä Käsivarren ja poronhoidon kanssa tekemisissä olevat henkilöt, mutta moittijoiden joukkoon kuuluu myös lähes 40 vuoden virkauran YLEssä, Rovaniemellä ja pohjoisessa tehnyt toimittaja Pekka Sjögren. Hän piti ohjelmaa hyvin lapsellisena ja vahinkoa tekevänä vakavalle tv-työlle, ja kertoo kokeneensa lähinnä myötähäpeää.

 

Sarjan seuraava osa Salametsästäjien Reviiri paljasti jo nimessään asenteellisuuden. Siinä annettiin malliksi puheenvuoro niille, jotka tiedostavat susien aiheuttamat vahingot ja haitat, mutta ne hautautuivat väitteisiin suden uhanalaisuudesta ja salametsästyksen yleisyydestä ja kauheuksista, joiden todisteeksi toimittaja ei tarjonnut juuri muuta, kuin kuulopuheita. Lopuksi hän väänsi lähes itkua siitä, miten laillinen vahinkosuden ampuminen oli ollut kamalaa. Ja pikkukimulit jälleen hurmoksessa.

Neljäs osa kertoi, kuinka hirveätä ja kaikkien sivistysmaiden tuomitsemaa on Islantilaisten valaanpyynti, ja kuinka suuren uhan se valaskannoille saattaa aiheuttaa. Taas valaanpyytäjän annettiin malliksi kertoa, että nykyisillä pyyntivälineillä valas kuolee hetkessä ja kivuttomasti, mutta sitä ei haluttu uskoa - eikä tehdä uskottavaksi katsojille. Islantilaisen asiaan perehtyneen tiedemiehen annettiin todeta, että nykyinen pyynti ei ole minkäänlainen uhka valaskannoille, mutta sen lopettaminen olisi todellinen uhka kalakannoille. Väite kuitenkin unohtuu, kun loppuvaiheessa keskitytään kuvaamaan, kuinka sivistysmaiden turistitytöt keräävät Reykjavikin satamassa nimiä listaan, jossa kieltäydytään koskaan syömään palastakaan valaan lihaa.

Kun asenteellisuus, lapsellisuus ja oman egon korostus tallaa jalkoihin ammattitaidon ja etiikan, ei voi muuta, kuin tuntea YLEn pitkäaikaisen ansioituneen toimittajan, Pekka Sjögrenin tavoin myötähäpeää. Onneksi sarjaa ei enää ole jäljellä kuin kaksi osaa.