Onko Suomen virallinen susitutkimus epäuskottavaa?

Kaj Granlund, 11.4.2017:

Ristiriitaisin tuntein luin Luken edustajien arvioita maamme susikannasta ja menetelmistä, joilla sitä tullaan seuraamaan. Samaan aikaan, kun valtio tasapainottaa budjettiaan erilaisilla leikkauksilla, täysin tarpeettomaan ja kansalaisilta salattuun susitutkimukseen uhrataan miljoonia euroja.


Susien vuotuinen kanta-arvio alkaa saada farssin piirteitä

Vuodesta 2004 maamme susipopulaatio on Luken vuosittaisten minimiarvioiden mukaan ollut 185, 205, 250, 200, 220, 150, 135, 150, 180, 140, 220, 200 ja 200 yksilöä. Merkillistä tässä on, että kanta kasvusta huolimatta pysyy samana, vaikka susitutkija Dmitri I. Bibikov on todennut, että susipopulaatio lisääntyy noin 30–47 % vuodessa.

Jos lähdemme vuoden 2004 lukumäärästä (185) ja oletamme, että luonnollisen poistuman lisäksi susia kuolee vuosittain 30, meillä pitäisi 30 % kasvulla olla 2674 sutta. Karhujen kohdalla näemme, kuinka suurpetojen hyvä ravintotilanne on kasvattanut pentuekokoja ja jos susien kanta-arviot pitävät paikkansa, tilanne on susien osalta täysin luonnoton. Vielä merkillisempiä piirteitä keskustelu saa, kun vuoden 2005 kannanhoitosuunnitelmassa laumojen lukumäärä oli 16 + 5 rajalaumaa ja susia oli hieman yli 200. Nyt laumojen määrä on 37-39, mutta kanta on edelleen tuo 200. Miksi vanhan ajan Ojalan laskuoppi ei susilaskennassa näytä toimivan?

(Kuva Taajamasuden laatima, Luke:n tiedotteiden perusteella.)

 

Harmaasusi vai ”suomisusi”?

Suden ulkonäöllä ei ole väliä, kertoo susitutkija Ilpo Kojola. Ei ole, mutta boreaalisella vyöhykkeellä elävien susien ulkonäkö on pitkän aikavälin geneettisen sopeutumisen eli adaptaation seurausta. Ympäristö optimoi siinä elävät kasvit ja eläimet, ja prosessista käytetään nimitystä evoluutio.

Olen tutkinut satoja pääasiassa vanhoja susien turkkeja Siperian itäosista Norjaan ja kaikkien kohdalla pätevät venäläisten tutkijoiden kuvaukset: ”Suden väritys on monotoninen ja maantieteelliset vaihtelut verrattain pieniä. Yksilöiden välinen vaihtelu on suurta, mutta koskee vain yksityiskohtia. Yleinen väritystapa säilyy kaikilla samana”.

Harmaasudesta poikkeava tasavärinen väritys löytyy vain arktisesta sudesta (C.l.arctos). Sen sijaan eteläisen Venäjän ja Kaukasuksen sudet ovat selästään tummia johtuen tuuheista päällikarvoista. Muilta osin niiden väritystä hallitsee okra tai ruosteen ruskea eikä hiekan keltainen. Sellaista susipopulaatiota ei elä missään, joka olisi kauttaaltaan hiekanvärinen ilman ainuttakaan tummaa päällikarvaa – paitsi nykyään Suomessa.

(Kuva Taajamasuden arkistosta: Kaj Granlund Venäjän Jakutiassa vuonna 2016 tutkimassa aidon suden tuntomerkkejä.) 


Tapahtuuko suomisusien evoluutio pikakelauksella?

Kojola vahvistaa väitteellään sen, että eri alueilla elää erilaisia susia. En kuitenkaan ymmärrä miksi Suomeen olisi viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana kerääntynyt susia kaikista maailman kolkista. Meilläkin on aikoinaan elänyt tänne sopeutunut ”harmaasusi” eli sama susi, joka esiintyy Siperian itäosissa asti. Nyt löytyy keltaisia, mustia ja punaisia susia. Aikuisten koot vaihtelevat sylikoirasta tanskandogiin ja naaraiden kiima-ajat sijoittuvat ympäri vuoden, vaikka aidon suden kiima-aika on tammi-helmikuussa.

Viranomaistemme selitys susikannan kirjavuuteen perustuu susigenetiikan ”saavutuksiin”. Tekemäni geneettiset tutkimukseni antavat syyn epäillä, että ”suomisusi” on geneettisesti yhtä levällään kuin sen ulkonäkö antaa ymmärtää, ja siksi olisi uskottavuuden nimissä tärkeätä hakea virheitä tutkimuksesta eikä todistaa, että susi on aito susi, koska se on sukua vanhemmilleen.

Kaj Granlund

Lestijärvi