Vuorikiipeilijä Köyliön metsässä

Alasatakunta –lehti, 12.11.2015:

Köyliö / Liisa Nykänen

Metsästys

 – Eivätpä olleet hirvet kotona, tuumaa Veikka Gustafsson, kun lauantaiaamun ensimmäinen hirviajo päättyy tuloksetta. Miestä ei kuitenkaan harmita, sillä pääasia ei ole saalis vaan luonnossa liikkuminen.

Reilun tunnin hän on kierrellyt Palosuon alueen metsiä Köyliössä hirvikoira Akun kanssa yhtenä Vanhankartanon eräseuralaisena. Neljä muuta jahtimiestä on päivystänyt passipaikoillaan, mutta vaikka hirvistä on paljon tuoreita jälkiä ja jätöksiä, yksikään ei näyttäydy lauantaiaamun tihkusumun seasta. No, vielä ehditään pari ajoa ennen kuin Gustafssonin on vaihdettava maastovaatteet tummaan pukuun ja lähdettävä pitämään juhlapuhe Säkylän Seudun Ampujain 50-vuotisjuhlaan.

– Olen siellä Suomen Ampumaurheiluliiton hallituksen jäsenen ominaisuudessa. Koen tärkeäksi puhua metsästyksestä ja ampumaurheilusta, sillä monilla suomalaisilla on siitä aivan väärä mielikuva. Metsästys ei ole pelkästään riistan ampumista, vaan siihen liittyy paljon muutakin. Metsästäjät hoitavat ja ruokkivat eläimiä ja pitävät riistakannan sopivan suuruisena. Tärkeintä on kuitenkin nauttia metsäluonnosta ja olla osa sitä. Minulle luonto on virtapankki, jossa liikkuessa kaikki muut asiat unohtuvat, Veikka Gustafsson miettii.

Samalla hän harppoo upottavan sammaleen seassa, loikkii ketterästi yli metsäojien eikä tunnu huomaavankaan, millaisessa ryteikössä välillä rämpii. Koiramiehenä hän voi kävellä jahtipäivässä hyvinkin parikymmentä kilometriä, mutta ex-vuorikiipeilijän kunto on vieläkin kova. Gustafsson kertoo pitävänsä sitä yllä lenkkeilyllä ja metsätöitä tekemällä.

 

Kasitonnisista kymmenpiikkisiin

– Jätin vuorikiipeilyn vuonna 2009, kun olin valloittanut maailman kaikki 14 yli kahdeksan kilometriä korkeaa vuorta. Eikö 20 vuotta vuorikiipeilyä ja kuusi ja puoli vuotta teltassa asumista ole jo riittävä annos, Gustafsson virnistää ja nauraa siirtyneensä kasitonnisista kymmenpiikkisten metsästykseen.

Hän on metsästänyt monenlaista riistaa jo kauan, mutta hirvestys löytyi kymmenkunta vuotta sitten, kun hän pääsi mukaan köyliöläiseen eräseuraan.

– Hienoa, että ottivat porukkaan tällaisen pääkaupunkiseutulaisen. Vuosien mittaan olen oppinut tuntemaan sekä hirviporukan, että -maastot, ja nautin suunnattomasti jahtireissuista. Minulla on täällä iso joukko ystäviä, joiden seurassa on mahtava fiilis, Gustafsson hehkuttaa. Hän tarkentaa viettäneensä lapsuudessaan vuosikausia Tuupovaaran maalaismaisemissa, joten ei hän mikään maaseudusta vieraantunut kaupunkilainen ole.

–  Sellaisiakin on nykyään valitettavan paljon. Tuntuu, että aitoa maalaisjärkeä kaivattaisiin monessa tilanteessa. Minullekin on lehdistä soitettu ja pyydetty pukeutumisvinkkejä, kun Pekka Pouta on ilmoittanut, että tulee yli 20 astetta pakkasta. En jaksa enää vastata noihin kyselyihin. Ajattelisivat omilla aivoillaan ja pistäisivät pipon päähänsä, Gustafsson huokaa.

Häntä harmittaa myös se, että esimerkiksi Köyliössä liikkuvien susien kohtalosta päätetään satojen kilometrien päässä, paikoissa, joissa susiongelmista ei ole mitään käsitystä. Näin rakennetaan kuilua maaseutu-kaupungit -asetelmaan.

– Eiväthän köyliöläisetkään päätä siitä, miten leveä Mannerheimintien jalkakäytävän pitäisi olla. Kannatan toki monimuotoista luontoa, mutta on kohtuutonta, ettei paikallisilla ihmisillä ole sananvaltaa susiasiassa. Täällä ei ole aikoihin ammuttu susia, joten ne eivät osaa pelätä, vaan tuppaavat jo pihoihin. Eikä susi ole uhanalainen eläin niin kuin esimerkiksi metsäpeura, joita on Suomessa poroaidan eteläpuolella ja Vienan Karjalassa enää joitain tuhansia, ja joita sudet popsivat, Gustafsson tuohtuu.

 

Luontoa pitää lukea

Pian juttu kuitenkin kääntyy mukavampiin asioihin. Metsämies poimii maasta pakkasten maustamia puolukoita ja tarjoaa niitä seurassaan kamerametsästäjänä olevalle toimittajallekin. Hyviä ovat kuin karamellit.

Omilla poluillaan kierrellyt Aku-koira palaa reissuiltaan ja saa Gustafssonilta rapsutuksia. – Hyvä koira, hae meille nyt hirvi.

Ollaan paikalla, joka on hirvien talvehtimisaluetta, ja kunhan talvi tulee, tulee sarvipäitäkin isot määrät. Hirvikanta on selvästi elpymään päin.

Pari viikkoa sitten Veikka Gustafsson kellisti eräseuran tämän syksyn ensimmäisen hirvilehmän. Seuralla on tälle metsästyskaudelle luvat neljän aikuisen ja neljän hirven vasan kaatoon ja 20 peuralupaa.

Gustafsson kertoo kaataneensa vuosien mittaan kymmeniä hirviä ja tuumaa, että riistalihaa on riittänyt niin, ettei perheelle ole tarvinnut kymmeneen vuoteen ostaa lihaa kaupasta.

Hirvien ja peurojen lisäksi hän metsästää majavia ja muuta pienriistaa sekä kana- ja vesilintuja. Juuri äskettäin hän tuli saksanhirven metsästysretkeltä Sloveniasta, ja perinteeksi on tullut osallistua vuosittain karhujahtiin Itä-Suomessa.

Veikka Gustafsson sanoo, että vuorikiipeilyssä ja metsissä kulkemisessa on paljon samaa. Saa ja pitääkin olla osa luontoa.

– Vuorilla piti oman turvallisuutensa tähden havainnoida lunta ja kelien vaihtelua. Oli keskityttävä ymmärtämään luontoa. Ihan samoin metsässä liikkujan pitää lukea ympäristöään.

Hän toivoo, että me suomalaiset ymmärtäisimme, millainen voimavara luonto meille on.

–  Meidän nuoremme viettävät ihan liikaa aikaansa näyttöruutujen ääressä somemaailmassa, ja sitten on mielenterveysongelmia ja masennusta. Uskon, että metsästä ja yleensäkin luonnossa liikkumisesta voisi löytyä ratkaisu moneen ongelmaan, sillä luonto tekee ihmiselle hyvää. Ihan turhaan meillä myös haikaillaan ”nokioiden” perään. Kun osaisimme markkinoida puhdasta luontoamme oikein, voisimme olla vaikka Euroopan Uusi-Seelanti, Veikka Gustafsson pamauttaa.

Hän harppoo Aku kintereillään muiden jahtimiesten luo. Aamun ensimmäinen ajo on päättynyt ilman kaatoa, mutta harmitusta ei näy kenenkään kasvoilla, päinvastoin. Miehet alkavat suunnitella seuraavaa ajoa, ja toimittajan on aika palata omiin töihinsä. Metsämiehille voi vain toivotella tarkkoja laukauksia.

 

INFOLAATIKKO:

Veikka Gustafsson

47-vuotias ex-vuorikiipelijä, luontoihminen ja monialayrittäjä.

Asuu Kirkkonummella, perheeseen kuuluu vaimo ja alle kouluikäiset tyttö ja poika.

Valloitti 1993 ensimmäisenä suomalaisena maailman korkeimman vuoren 8 850-metrisen Mount Everestin.

Valloitti sen vielä 1997 ilman lisähappea ja 2004, jolloin kuvattiin materiaalia elokuvaan.

Saavutti 2009 tavoitteensa ja oli 17. ihminen maailmassa, joka on valloittanut kaikki 14 kasitonnista eli yli 8 kilometriä korkeaa vuorta. Ilman lisähappea näin on tehnyt Gustafsson mukaan luettuna vain yhdeksän vuorikiipeilijää.