Koira, susi ja koirasusi

Kaarlo Nygrén, Ilomantsi, 20.4.2017:

Jos susiamme on suojeltava, olisi syytä tietää mitä oikeastaan suojellaan. Susi on punaketun ohella maapallollamme laajimmalle levinnyt koirapeto.

Vain Australiassa ja Indonesian saaristossa sitä ei esiinny luonnostaan eikä myöskään suurimmassa osassa Afrikkaa. Etelämantereelta susi myös puuttuu.

Koira on sudesta totuttamisen (habituaatio), kesyttämisen ja tarkoituksenmukaiseksi muokkaamisen (domestikaatio) avulla ihmisen haltuunsa ottama kotieläin. Koirasusi puolestaan on tarhassa tehty tai luonnossa syntynyt koirarotu. Muita koirarotuja on kolmisen sataa ja määrä kasvaa.

Ensimmäiset koirat olivat ihmisen hallussa muutama kymmen tuhatta vuotta sitten. Usein esitetty luku on noin 30 000 vuotta. Vanhinta koiraa ovat arkeologit tuskin vielä löytäneet. Se saattaa löytyä samoilta seuduilta, joissa heinäkasvien ja niitä käyttävien märehtijöiden ja hevoseläinten eräät merkittävät kehityksen alkuvaiheet käytiin läpi: Keski- Aasian aroilla ja niihin liittyvissä vuoristoissa. Missä on kasvissyöjiä, siellä on petojakin.

 

(Kuvassa luonnontieteellisen museon täytetyt harmaasudet / Eirik Granqvist.) 


Lähes kaikkea voi kesyttää

Suden hakeutuessa samoille ravintolähteille ihmisen kanssa ja muuttuessa uudeksi koirapetolajiksi sen perimä kävi läpi muutoksen, joka oli välttämätön tämän ihmisaran pedon saamiseksi ihmisen hallintaan, käskyvaltaan ja elintoveriksi. Aivan saman muutoksen sai Novosibirskissä työskennellyt professori Beljajevin työryhmä aikaan tarhatuilla siniketuilla vain valikoimalla siitokseen ihmiseen luottavaisesti, ei-vihaisesti ja uteliaasti suhtautuvia kettuja. Noin neljässä sukupolvessa kettujen häntä alkoi kiertyä kippuraan, korvat pysyä muita kettuja pitempään lurpallaan ja ne alkoivat tulla häntäänsä heiluttaen ja vingahdellen tervehtimään hoitajiaan iloisesti kuin koirat ainakin. Ne ymmärsivät ihmisen tahdon ja tottelivat lähes ajatustakin.

Tutkijat joutuivat tekemään nämä kokeet turkistuotannon edistämisen nimissä mainitsematta sanallakaan perinnöllisyyttä. Elettiin Stalinin aikaa, jolloin genetiikka oli kiellettyä ja sen korvasi kommunistisen utopian värittämä lysenkolaisuus. Ryhmä kuitenkin ennätti toistaa saman koesarjan salassa monella muullakin nisäkäslajilla ja tulokset olivat yhdensuuntaiset. Nykyisen Venäjän tieteen rahoitusta alettiin tällä vuosituhannella pienentää ja sen edellytykset kuihtuivat. Aineisto kettuineen saatiin siirrettyä jatkotutkimuksiin Yhdysvaltoihin, jossa siihenastiset tulokset on vahvistettu. Työ osoitti, että ihmisiin totuttaminen, kesyttäminen ja kotieläinlajiksi muuntaminen (kaikki eri asioita!) voi tapahtua ennalta arvattua nopeammin käyttämällä yksinkertaisia, ikivanhoja eläinjalostuksen keinoja: eläimen käyttäytymisen tarkkailua, ymmärtämistä, pentuina haltuunottoa ja linjajalostusta. Ulkomuoto muuttui sitten itsestään, ellei sitäkin pyritty suuntaamaan halutulla tavalla.

Koiran monimuotoisen lajin synty on edellyttänyt alun perin vain uteliaita, ihmisistä kiinnostuneita susia, joista muinaiset ihmiset eivät välittäneet tai jota eivät tarvinneet tappaa ravinnokseen, turvallisuutensa takia ja muihin tarpeisiinsa. Koiran käyttöönotto vaikutti filosofi Jose Ortega y Gassetin mukaan lisäksi ratkaisevasti oman lajimme muuttumiseen nykyihmisen suuntaan. Ottamalla suden pyyntivaistot ja taidot sekä metsästysinnon käyttöönsä ihminen saattoi turvata valkuaisen saantoaan ja keskittyä lajityypillisempiin toimintoihinsa: abstraktiin ajatteluun, uuden keksimiseen, kokeiluun ja yhteisölliseen elämään. Lajimme vaistot kun olivat jo surkastuneet, kuten tämä metsästävä filosofi kirjoitti, pelkiksi vaiston tyngiksi joilla ei pärjätty riistaeläinten kehittyneille vaistoille ja aisteille pedon ja saaliin välisessä ikuisessa kilpailussa.

Tilanne muuttui, kun ihminen alkoi kesyttää muitakin nisäkkäitä. Erityisesti lampaiden ja vuohien kotieläimiksi ottaminen tarkoitti sitä, että susista tuli toimeentulon vihollisia. Nämä pienikokoiset märehtijät ovat aina kuuluneet suden keskeiseen ravintovalikoimaan. Suden anatomia ja käyttäytyminen kertoo tästä yhä. Mutta nyt kesytetyistä koirista alkoi myös olla apua kotieläinten ja asumusten vartijoina. Kesyttäminen oli jo esihistoriassa muuttanut entisten susien perimää siten, että käytöstä oli poistunut viitisen prosenttia susien periytyvää ainesta ja eräitä muotoon ja käyttäytymiseen liittyviä ominaisuuksia oli vahvistettu. Mutaatioiden tuomia muutoksia ulkomuodossa, biomekaniikassa ja käyttäytymisessä oli myös otettu jalostuslinjoihin mukaan toivottuina ominaisuuksina.  Esimerkiksi koirille tyypillinen monivivahteinen haukku oli eräs ihmisen kannalta hyödyllisistä ominaisuuksista, jota susilla ei käytännöllisesti ottaen ole.

Koirien geneettiset tutkimukset ovat osoittaneet, että niiden perimässä on huomattavan paljon aktiivisia, vaihtoehtoisia muotoja valmistamaan kykeneviä DNA-jaksoja. Se selittänee sen muotojen ja luonteiden moninaisuuden, minkä koirien jalostusinnostus parinsadan viime vuoden aikana on saanut aikaan. Se vaihe hävitti koirista arvioiden mukaan vielä noin 35 % suden perimästä. Jalostamisen into ei ole rajoittunut pelkästään koiriin vaan se kohdistui lähes kaikkiin eläimiin ja kasveihin. Muistona Brittiläisen Kansainyhteisön piirissä viktoriaanisena aikana erityisen voimakkaana esiintyneestä jalostustyöstä ovat tuhannet maalaukset hevosista, lehmistä ja muista kotieläimistä, jotka on esitetty idealisoituina, mielikuvina siitä, mihin jalostuksella olisi päästävä. Ja myös päästiin.


 

(Kuvassa Kolmårdenin eläintarhan harmaasusi.)


Kuvakseen ihminen koirasuden loi

Parhaillaan selvitetään, miten suuri ja millainen suden perimän muutoksille herkkä osa on. Voi odottaa, että se osoittautuisi pienemmäksi kuin koirilla (joilla se on samaa suuruusluokkaa kuin meillä ihmisillä), sillä villien susien ulkomuoto, ruumiinrakenne, koko, väritys ja käyttäytyminen on yllättävän samanlainen Atlantin rannikolta Kaukoidän rannikolle. Amerikan mantereella, jonne ne tulivat viime jääkauden jälkeen Aasiasta samoihin aikoihin ihmisen, ahman ja harmaakarhun kanssa, sudet ovat jo kauan olleet sekoittuneina koiriin ja kojootteihin. Amerikan muinaiseläimistä tunnettu hirmususi ei tiettävästi ole jättänyt geenejään sikäläiseen suteen.  Uuden mantereen syrjäisimmissä osissa elää yhä ulkomuodoltaan, käyttäytymiseltään ja turkkinsa värimerkkien perusteella samankaltaisia susia kuin meillä ja Siperiassa.

Edellä esitettyjen asioiden takia on perusteltua sanoa, että lajissa koira on vain osa lajia susi. Niinpä suden aikaansaaminen koiria risteyttämällä joko ei tahdo onnistua tai tarvitsee paljon pitemmän ajan ja tarkemman valikoivan jalostuksen.  Voidaan myös joutua käyttämään geenien muuntelua laboratoriossa.  Tätä niin sanottua takaisinristeytystä on kokeiltu maailmalla moneen kertaan eri lajeilla vaatimattomin tuloksin.  Saksan kansallissosialistit yrittivät tuottaa sukupuuttoon kuolleen alkuhärän oman ”germaanisen rotunsa” tyyppiriistaksi. Komea lopputulos sitten ei kyennytkään elämään vapaana luonnossa. Myös arjalaisen ihmisrodun luominen epäonnistui surkeasti. Hevosten alkumuotojen aikaansaaminen samoilla menetelmillä on myös tuottanut laihoja tuloksia. Aikaan saadut Przewalskin hevosta muistuttavat kavioeläimet eivät ole menestyneet aromaisemissa joista lajin uskotaan olevan kotoisin. Tarhaaminen muuttaa eläinten käyttäytymistä ja aistien toimintaa. Ollaan heti tiellä kohti uusia lajeja. Tarha sulkee ulos luonnonvalinnan, evoluution tärkeän työkalun. Siksi tarhassa tuotetut metsäkanalinnut joutuvat villejä versioita nopeammin surman suuhun, samoin heinäsorsat, joiden kehitys ankaksi tuntuu alkavan hämmästyttävän nopeasti. Parhaillaan tehdään töitä mammutin saamiseksi takaisin sukupuutosta käyttäen ikijäässä säilyneitä mammutin geenejä ja nykyään eläviä norsueläimiä. Odotettavissa lienee jonkinlainen hellyttävän pörröinen norsu.


 

(Kuvassa täytetty harmaasusi Turun linnassa / Taajamasusi.)


Ulkomuodolla on tehtävänsä

Ongelma on se, ettei meillä ole riittävää aineistoa kuvaamaan sitä, millainen vaikkapa mammutti oli ulkomuodoltaan, elintavoiltaan ja käyttäytymiseltään. Viimeiset silminnäkijät ovat kuolleet kuten mammutitkin. Näistä asioista kertovat enää luolamaalaukset ja kalliopiirrokset. Niinpä emme tiedä riittävästi, mihin kaikkeen mammutti oli aikoinaan sopeutunut.  Geenien perusteella sitä voi vain arvailla. Lajeja ei tunnisteta pelkistä geeneistään vaan sen sopeutumisen kokonaisuudesta, kuten professori Valerius Geist kirjoitti.

Kasvi- ja eläinlajeja on Carl Linnén uraauurtavasta työstä alkaen määritelty ja luokiteltu ulkomuotonsa mukaan. Arvostettu eläintieteilijä ja lajikehitykseen keskittynyt tiedemies Ernst Mayr alleviivasi vielä viimeisinä elinvuosinaan sitä, että lajeja ja niiden kehitystä seuratessa on pidettävä silmällä, mitattava ja luokiteltava ulkomuodon ominaisuuksia, käyttäytymistä ja myös perimän kokoonpanoa. Olosuhteet muodostavat sen muotin, jonka lajin kehitys onnistumisten ja tappioiden jälkeen täyttää – joksikin aikaa. Sinä aikana lajin tunnistaa tyypillisestä ruumiinrakenteesta, värityksestä ja käyttäytymisestä. Niitä ylläpitää perimän DNA:n osasten kokonaisuus, joka on valmis muuttumaan kun olosuhteet muuttuvat. Ja nehän muuttuvat vähitellen, mutta jatkuvasti.  Alamme vasta vähitellen oppia, mihin kukin DNA-ketjujen osa vaikuttaa eliössä.

Viime vuosikymmenien kokemus näyttää kertovan, että susien palauttamisessa luontoomme puuttuu tietoa lajin ulkonäöstä ja käyttäytymisestä sekä sen elinympäristöönsä sopeutumisen todellisesta laadusta. Kaikki huomio tunnutaan kiinnitettävän perimän molekyyleihin. Maassa on enää vähän ihmisiä, joilla on omakohtaista kokemusta luonnonvaraisista susista.  Jos susiksi hyväksytään kaikenväriset ja – muotoiset koirapedot, niiden kohtaamat vaikeudet oloissamme tulevat lisääntymään. Ei pärjätä havumetsävyöhykkeen tai tundran eläinten keskellä, ei osata elää lumen ympäröimänä, ryhmien ja laumojen elintärkeät biologiset rytmit ovat mitä tahansa, niiden sisäiset suhteet sallivat isompia yksilömääriä, vetäydytään asutuksen piiriin ja norkoillaan satunnaisia suupaloja.  Ihmisiin kohdistuvat riskit lisääntyvät ja vastustus kasvaa. Näistä muutoksista on näkyvillä esimerkkejä. Koirarotua on yritetty tehdä ja jätetty sitten heitteille. Sen kohtaloa seurataan kuin television saippuaoopperaa tai autokilpailua odottaen jotakin dramaattista.


(Kuvassa harmaasusi kuvattuna Venäjän Jakutiassa v.2016 / Kaj Granlund.)

 

Kokemuksia on maailmalla

 Jos dramatiikkaa haluaa, voi mennä Habarovskin kaupunkiin. Sen kaduilla ja pihoilla partioi Siberian Times-nettilehden viimeaikaisten uutisten mukaan epämääräinen mutta suuri villikoirakanta, jossa on aivan samoin kuin rajantakaisen Värtsilän rakkien laumassa mukana koirasusia. Habarovskin katulemmikit ovat alkaeet kiinnostua ihmisestä muutenkin kuin elämänkumppanina ja ystävänä. Lisääntyneistä päällekarkauksista huolimatta (kohteena enimmäkseen lapset) näiden eläinten ruokkijat ja ystävät ovat estäneet sterilisoinnit ja muut kannan pienentämistoimet äänekkäillä vastalauseillaan.

Istanbulissa oli myös villikoiraongelma, kun kaupungistuminen toi väen mukana Anatolian paimenkoiria ja muitakin rotuja, joiden pitäminen kaupunkiasunnoissa oli mahdotonta. Puremavammojen ja muun haitan yleistyttyä irtokoiria alettiin tappaa, mutta ne oppivat väistämään kuolemanpartioita. Lisäksi hyväsydämiset kaupunkilaiset nousivat puolustamaan koiria. Nyt suurin osa konstantinopolilaisista irtokoirista on merkitty numerolla, steriloitu ja lääkitty loisia ja tauteja vastaan. Ne suhtautuvat ihmisiin välinpitämättömästi, paitsi niihin naisiin, jotka autoineen kiertelevät kaupungilla ruokkien ja pitäen silmällä koirin terveydentilaa. Tästä olisi hyvä ottaa oppia meilläkin, sillä katukoirat ovat todennäköisesti seuraava vaihe pihoilla partioivien aitojen suomensusien jälkeen.

Koirasusi ei ole mikään laji.  Se on ihmisen aikaansaama seos joistakin koirista ja joistakin susista ihmisen joitakin tarpeita varten. Sillä ei Bernin lajien ja luonnonympäristöjen suojelua koskeneen konvention päätösten mukaan ole sijaa Euroopan luonnossa. Se on pahin uhka susillemme.