Sudet Vahdolla Varsinais-Suomessa 1880-luvulla

Korven helmasta kehittyväksi kunnaksi – Vahdon historiaa ja perinteitä, Turkka Myllykylä, 2002:

Luku 8.4. Yhteiset asiat lasten kirvoituksista petojahteihin, s.130

 

Susia pyrittiin hävittämään paitsi yhteisjahdein niin myös ansoilla ja myrkyllä. Talonpojat oli velvoitettu sudenkuoppien tekoon jo keskiaikaisissa maanlaeissa ja mm. vuoden 1734 rakennuskaaressa.

Sudenkuopat tehtiin yhteisesti. Ne olivat noin 3 metriä syviä, vuorattu pystypuilla ja alaspäin sojottavilla terävillä kepeillä, jotka estivät hyppäämisen ylös kuopasta. Keskellä kuoppaa, pylvään päälle asetetussa häkissä pidettiin elävää syöttiä; ankkaa, kanaa tms.

Suden kuopilla pyydettiin talvella, jolloin kuopan suuaukko oli peitetty havuilla. Susi surmattiin kuoppaan yleensä pistämällä. Kuopat täytyi ympäröidä aidalla, koska karja olisi kesäaikaan muuten pudonnut sinne. Vahdolla sudenkuoppia kerrotaan olleen ainakin Yli-Vahdolla, Seppälässä ja Peijerlässä.

Laukolan Pietilässä kerrotaan olleen myös ns. ”susiovet” porstuan ulko-ovena. Ne olivat kaksiosaiset, jaettu erikseen aukeavaan ylä- ja alaosaan.

 

Susien ja ilvesten määrä pysyi koko ajan korkeana ja eräät lainsäädännölliset muutokset vaikuttivat niin, että petojen metsästys väheni entisestään vuoden 1868 jälkeen. Tuolloin nimittäin jahtivoutien virat lakkautettiin ja petojen torjunta siirtyi kunnallislautakuntien harteille. Nämä kehoittivat talonpoikia vain hävittämään sudenpesät mailtaan.

Vahtolaiset päättivät kuntakokouksessa maksaa Valpperin Karja-Matille sudentapporahaa neljästä pennusta 10p talosta ja 5p vuonna 1878. Susien yleistyessä nousivat myös palkkiot. Henrik Konkille maksettiin sudentapporahaa 25 markkaa vuonna 1880.

 

Tulokset lienevät jääneet vaatimattomiksi, sillä pedot ahdistelivat edelleen karjoja. Kun lisäksi entinen vapaa metsästysoikeus poistettiin, jahdit tehtiin luvanvaraiseksi ja tärkeimmät riistaeläimet rauhoitettiin ensi kertaan niin nämä kaikki toimet yhdessä vähensivät metsästystä yleensäkin vuoden 1868 jälkeen. Pyssynpaukkeen vaimentuessa hiljeni koirienkin haukku. Vuonna 1878 annettu koiraveroasetus koitui monen pihavahdin kohtaloksi.

 

Sudet tulivat aikaisempaa rohkeammiksi ja jäivät asuttujen seutujen lähelle, kun metsästäjät ja koirat eivät niitä hätyytelleet. Susien luontaisen riistan, hirvien, väheneminen johti siihen, että pedot kävivät entistä hanakammin karjan ja nyt jopa ihmistenkin kimppuun.

Alkuvuodesta 1880 alkoivat järkyttävät lasten sieppaukset, jotka lähes poikkeuksetta päättyivät raateluun ja kuolemaan. Ensimmäinen suden uhri oli Kalannista, seuraavat Laitilasta ja Nousiaisista. Vuoden aikana susi tai sudet veivät kymmenen lasta Laitilan ja Halikon välisissä rannikkopitäjissä.

 

Aluksi viranomaiset eivät tajunneet tilanteen vakavuutta. Vuoden 1880-lopulla oli kuitenkin ryhdyttävä tositoimiin. Turussa perustettiin susikomitea, jonka tehtävänä oli suunnitella myrkkysyöttien asettaminen, kiväärien jakaminen ihmisille sekä kokeneiden sudenmetsästäjien värvääminen. Maineikas sudenpyytäjä Ignoi Vornanen kutsuttiin poikineen johtamaan jahtia. Vornanen kuitenkin keskittyi ilvesten kaatamiseen, kun niistä sai hyvät tapporahat eikä omien puheittensa mukaan nähnyt susia laisinkaan.

Vahdollakin Vornanen hiihteli ja huvittavaa kyllä, yhdelle jos toiselle vahtolaiselle tämä oli ensimmäinen kerta, kun he näkivät sukset. Senaatin määräämä jahtipäällikkö A. Hintze piti tukikohtanaan Halikkoa. Hän pääsi susien jäljillekin, muttei niitä tavoittanut. Metsästäjät poistuivat kevättalvella ja ehkä luultiin, että sudet oli onnistuttu pelottelemaan pois.

 

Toukokuun 14 päivänä ”tappajasusi” alkoi jälleen työnsä. Nousiaisten Kytöisissä se surmasi kuusivuotiaan Juhanin, seuraavana päivänä Mynämäen Karjalassa neljän vuoden ikäisen Matildan. Kesäkuussa susi jälleen tappoi kaksi lasta, toisen Nousiaisissa ja toisen Mynämäessä. Heinäkuussa sama toistui ja susi oli siihen mennessä tappanut ainakin 15 lasta.

Voi vain kuvitella minkälaisen pelon vallassa oltiin Vahdollakin, sillä niin lähellä susi liikkui. Lehdistö otti erityisen aktiivisen roolin susikysymyksessä ja arvosteli metsästäjiä ja viranomaisia saamattomuudesta. Turun ja Proin läämin maaherra C.M. Creutz’kin lienee ollut ”tulisilla hiilillä”; hän kiersi kaikkialla puhumassa yhteisistä jahdeista ja vaatimassa tapporahojen nostamista. Vahdon Kangenmiekantien varrella on ollut ns. ”Kreun kivi”. Tällä kivellä kerrotaan Creutzin istuneen ”susipassissa”.

 

Heinäkuun viimeisenä päivänä susi otti ensimmäisen uhrinsa Vahdolla. Lavamäen Ylitalon isännän Kustaa Adolf Åkermanin kohta kolmevuotias poika Konrad oli jätetty kotiin vanhempien sisarustensa huostaan siksi aikaa, kun muut olivat kirkossa. Poika oli leikkinyt pihamaalla, kun maatien varresta tullut susi hypppäsi piha-aidan yöli ja vei lapsen mennessään.

Vanhemmat sisarukset olivat nähneet tapauksen ikkunasta, mutta eivät olleet voineet tehdä mitään. Konradin hätääntynyt huuto jäi pitkiksi ajoiksi heidän mieleensä. Poikaa etsittäessä löydettiin vai joitakin luunpaloja runsaan kilometrin päästä talosta, sillä muu ruumis oli syöty.

Laina Osalan muistelmien mukaan Konradin äiti oli usein itkenyt poikansa kohtaloa muita lapsia katsoessaan: ”Tuollainen pieni poika minullakin oli, mutta susi sen vei”, kerrotaan hänen sanoneen. Konradin nimi jäi kuitenkin elämään. Vanhin sisaruksista, Johanna Emilia, joka lienee ollut vastuussa nuoremmistaan, antoi myöhemmin esikoispojalleen nimeksi Konrad ilmeisesti veljensä muistoksi. Hän tuli sittemmin tunnetuksi kirjailija Konrad Lehtimäkenä.

 

Suden tihutyöt jatkuivat loppukesän ja syksyn aikana. Lokakuuhun mennessä suden uhriksi oli joutunut ainakin 21 lasta. Lehdistö ruoski ankarasti virkamiehiä, jotka eivät olleet saaneet aikaan mitään näkyvää susien hävittämiseksi. Asia alkoi olla kiusallinen jo senaatillekin.

Maanviljelystoimikunnan puheenjohtaja senaattori Norrmen määräsi ennätysvauhtia koolle komitean, joka sai luvan palkata parhaat sudenpyytäjät mitä keisarikunnasta löytyi. Susijahtiin määrättiin lisäksi neljä sotaväen komennuskuntaa, yhteensä 100 miestä. Tapporaha korotettiin 500 markkaan, mikä oli enemmän kuin renkimies ansaitsi koko vuonna.

 

Pyynnin toimeenpanossa viivyteltiin yhä edelleen ja ihmissyöjäsusi sai vielä viimeisen uhrinsa 7.11.1881 Vahdolla. ”Askaisten Luukkaan vuokraajan Frans Grönroosin viisivuotias poika Kalle Oskari oli samanikäisen toverinsa kanssa leikkimässä talon karjasuojan lähellä.

Talon vieressä oli talli sekä lammaspihatto ja näiden ympärillä aita. Portti pidettiin tuolloin tarkasti lukittuna, jottei susi olisi vienyt lampaita. Kalle Oskari leikki kuitenkin aidan ulkopuolella toverinsa kanssa. Kun pojat näkivät suden tulevan he yrittivät aidan ali turvaan, sillä heillä ei olisi ollut aikaa protin kautta pakenemiseen.

Talon emännän poika ehtikin livahtaa aidan ali, mutta Frönroosin Kalle pääsi vain puolittain pihamaalle. Susi sai hänet housuista kiinni ja kiskaisi takaisin. Miehet hätytettiin välittömästi takaa-ajoon ja saaliinsa kanssa hitaasti kulkeva peto joutui pudottamaan Kallen kuullessaan lähestyivien ihmisten äänet. Kalle löydettiin runsaan kilometrin päästä ojaan upotettuna. Etsijät näkivät hänen kätensä pistävän esiin vedestä. Ruumis oli purtu keskeltä kokonaan poikki.”

Susi oli nyt hyökännyt keskelle asuttuja kyliä, maantien varrella sijaitsevaan pihapiiriin. Tämä oli ennenkuulumatonta ja herätti suurta tyrmistystä kaikkialla. Mikään muu Vahtoa koskeva uutinen ei ollut tätä ennen saanut vastaavaa huomiota osakseen.

 

Senaattori Norrmen oli saanut Pietarista lupauksen kuuluisien sudenmetsästäjien lukashien tulosta Suomeen. Ilmeisesti juuri Vahdon lapsiuhri oli viimeinen pisara, joka sai senaatin toimimaan. Oululainen majuri C.Thuring nimitettiin susijahdin johtoon marraskuun 19. päivänä. Thuringin saavuttua Turkuun alkoi metsästys 10. päivänä joulukuuta.

Thuringilla oli mukanaan 9 lukashia ja 15 kaartilaista. Lukashien kerrottiin olevan koko Venäjänmaan taitavimpia sudenkaatajia, jotka tunsivat susien elintavat ja vaistotoiminnot. Lukaasit olivatkin maineensa veroisia ja useita susia saatiin kohta surmattua. Vanha susinaaras, joka oli pelätty ”ihmissyöjä”, kaadettiin todennäköisesti Vahdolla 2. päivänä tammikuuta 1882.

Ivan Paklja niminen lukashi oli havainnut kahdet poikkeuksellisen suuret sudenjäljet Nousiaisten Kytöisissä. Lukashit onnistuivat sulkemaan susipariskunnan laajaan kierrokseen. Petojen yrittäessä pois saartorenkaasta Pakljan kerrotaan yhdellä laukauksella kaataneen naarassuden. Uros tuli tiensä päähän Mynämäesä tammikuun 14. päivänä. Kaikkiaan lukaasit kaatoivat 7 sutta ja suurista tapporahoista innostuneet kansanmiehet eri keinoin 5-6 yksilöä talven aikana.

 

Susia kaadettiin Vahdon tienoilta vielä myöhemminkin, mutta mitään uhkaa ne eivät enää muodostaneet ihmisille. Muistot suden surmaamista lapsista ovat sen sijaan eläneet näihin päiviin.