Petojen hävittäminen, osa II

Nousiaisten historia II, 1980, Muut yhteisesti vastattavat asiat, s. 303:

Nousiainen oli pahimman susialueen keskellä ja sai siten omalta osaltaan tuta susien röyhkeyden.

Vuoden 1880 huhtikuussa susi ryösti Nousiaisista ensimmäisen ihmisuhrinsa, vei siskonsa ja veljensä kanssa kotiin palaamassa olleen Tapomäen torpparin 7-vuotiaan Matilda-tyttösen ja raateli tämän niin pahoin, etteivät apuun rientäneet löytäneet metsästä kuin kengän ja repeytyneen hameen riekaleita.

Tämän jälkeeen Nousiainen säästyi lapsiuhreilta aina kevääseen 1881 saakka, kunnes susi kävi toukokuussa Kytöisten Vähätalon viisivuotiaaan Juho-pojan kimppuun, raahasi tämän kauhistuneen äidin silmien edessä läheiseen metsään ja raateli siellä kuoliaaksi.

Vuosi 1881 muodostui muutenkin erityisen synkäksi. Sudet kävivät näet tuolloin entistä julkeammiksi ja tulivat aina suurten kylienkin lähistölle, ahdistelivat kesällä muun muassa paimenesta palaavaa Kärmälän Pläsin piikaa, saivat tämän jo alleen, mutta joutuivat piian huutojen hälyyttämän talonväen pelästyttäminä kiirehtimään pakoon ja jättämään piian vahingoittumattomaksi.

Jotakin aikoja myöhemmin susi kävi kuitenkin hevosta kotihaasta noutamaan lähteneen Leppäojan torpparin 10-vuotiaan Mauritzin kimppuun. Kun pojan äiti hätääntyi lapsensa viipymisestä ja lähti vuorostaan hakaan, hän ei löytänyt paikalta muuta kuin parin puukenkiä ja myssyn. Pojasta itsestään ei uutterista etsinnöistä huolimatta tavattu jälkeäkään. Suden liikehtimistä sitä vastoi oli samoihin aikoihin seurailtu läheisistä torpista, joten pojan arveltiin joutuneen hukan suuhun.

 

Saman kohtalon tapasi paria kuukautta myöhemmin Hakalan torpan 7-vuotias, äitiään luvatta vastaan lähtenyt Juho-poika. Äiti kuuli kyllä lapsensa hätähuudot muttei ennättänyt tämä avuksi eikä kyennyt siten estämään suden aikeita. Pojan pahoin raadeltu ruumis löydettiin välittömästi torpan läheisyydestä. Suden puolestaan havaittiin jolkuttelevan kaikessa rauhassa metsän pimentoihin.

Kuntakokous ja kunnallislautakunta eivät luonnollisesti voineet seurata tilanteen pahenemista täysin toimettomina. Niiden käytössä olevat keinot osoittautuivat kuitenkin riittämättömiksi eivätkä vanhaan tapaan järjestetyt jahdit tuottaneet minkäänlaisia tuloksia, ellei tällaisiksi sitten lueta jonkin metsämiesten tielle eksyneen jäniksen ampumista ja metsästäjien loukkaantumista vahingonlaukauksien johdosta.

Susia jahtien aikana ei sitä vastoin juuri nähty ja jos niistä joissakin poikkeustapauksissa nähtiinkin vilaus, metsästäjien kurittomuus ja innostuksesta aiheutunut huolimattomuus päästivät sudet välittömästi pinteestä. Tilanteen vakavuus ja pyynnin kaikkinainen tehottomuus johtivat kehitystä tarkoin seuraavien sanomalehtien palstoilla kiivaisiin hyökkäyksiin ja kirpeäsanaisiin moitteisiin vanhempien välinpitämättömyydestä, kun nämä panivat lapsensa susialueilla jatkuvasti yksinään paimeneen tai jättivät nämä vartiotta pihamaalle.

Kun rahvaan metsästystaidot näyttivät toisaalta arveluttavan kehnoilta, valtiovallan oli osaltaan puututtava tilanteeseen. Se saattoi ensinnäkin antaa lupauksia korkeista tapporahoista, kehottaa kuntia noudattamaan esimerkkiään ja asettaa komiten pohtimaan petojen kertakaikkista hävittämistä.