Petojen hävittäminen, osa III

Nousiaisten historia II, 1980, Muut yhteisesti vastattavat asiat, s. 303:

Turun ja Porin läänin maaherra C.M.Creutz ottikin asian sydämelleen ja kierteli ahkerasti susien pahiten vaivaamilla alueilla taivuttelemassa menojen kasvusta huolestuineita kuntalaisia tapporahojen tuntuviin korotuksiin.

Nousiaisiin hän saapui joulukuussa 1880 ja sai paikalle suurella joukolla saapuneet pitäjäläiset myöntymään esitykseensä, korottamaan kaikista seuraavan vuoden heinäkuun alkuun kaadetuista susista ja ilveksistä maksettavan tapporahan 50 markkaan ja määräämään pennuista lisäksi 25 markan tapporahan.

Samassa yhteydessä kunnan metsänomistajan velvoitettiin vielä 25 markan sakon uhalla huolehtimaan siitä, että metsät tarkastettiin susien keväisen poikimiskauden aikana ja että löydetyt pesät hävitettiin viimeistä pentua myöden.

Sanomia Turusta lehdessä kesäkuussa 1881 julkaistu artikkeli, jossa muun muassa kummasteltiin nousiaislaisten haluttomuutta korotettuun tapporahan maksamiseen ja ihmeteltiin, miten moisessä pitäjässä joku ylipäätään viitsi jahdata susia, perustui näin ollen alkuvuoden 1881 osalta asiantuntemattomuuteen ja mustasi siten syyttä suotta pitäjän mainetta.

 

Korotetut tapporahat ja kruunun lupaamat ylimääräiset palkkiot houkuttelivat susialueelle itseensä luottavia metsästäjiä maan eri puolilta. Nämä joutuivat syksyn 1880 aikana kuitenkin huomaamaan, etteivät voineet lumen vähyyden vuoksi jäljittää susia eivätkä päässeet näin yhtään paikallista rahvasta parempaan tulokseen. Valtio puolestaan lähetti paikalle kuulun karjalaisen sudenkaatajan Ignoi Vornasen.

Tämä hiihtelikin poikineen Nousiaisten ja sen lähikuntien metsissä koko talvikauden 1880-1882 ja kaatoi niistä joukon ilveksiä muttei nähnyt vilaustakaan susista ja antoi poislähtiessään lausuntoja, joiden mukaan koko alueella ei ollut ainoatakaan hukkaa.


Seuraavan kevään tapahtumat osoittivat Vornasen arviot kuitenkin karmealla tavalla vääriksi, joten valtiovallan oli kiireesti ryhdyttävä uusiin toimiin. Kun aikaisemmin mainittu susien hävittämistä pohtinut komitea oli mietinnössään päätynyt suosittelemaan venäläisten sudenmetsästäjien, niin kutsuttujen lukashien hankkimista, senaatti ryhtyi pikaisiin toimiin, kiinnitti majuri A.R.Thuringin metsästyksen johtoon ja tuotti tämän avuksi joitakin lukasheja.

Thuring lähti välittömästi susialueelle, pystytti tukikohtansa Mynämäen Kalelan kylään ja jakoi joukkonsa kolmeen osastoon siten, että yksi jäi Kalelaan, toinen siirtyi Nousiaisten Valpperiin ja kolmas Karjalan pitäjän puolelle. Majuri sai sittemmin avukseen vielä joukon kaartin pataljoonan ampujia ja saattoi jo vuoden 1881 lopulla ryhtyä susien järjestelmälliseen jäljittämiseen. Ensimmäisen sutensa Thuringin lukashit ampuivat tammikuun alussa vuonna 1882.


Paikallinen rahvas oli esitetyistä epäilyksistä huolimatta säilyttänyt osan metsästysvaistoaan ja lähti sekin syksyllä 1881 innokkaaseen jahtiin. Kun yläneläisen renkimiehen onnistui marraskuun lopulla 1881 kaataa suuri, kuonosta hännän päähän mitattuna 195 senttiä pitkä uros ja hän saattoi palkkioina kuitata 1,40 markan suuruiseen päiväpalkaansa verrattuna huimalta vaikuttavan 500 markan summan, innostus kasvoi ja metsiin ilmestyi Thuringin harmiksi yhä useampia metsämiehiä.

Majuri koetti tyrehdyttää rahvaan innon anomalla maaherralta kaiken metsästyksen kieltämistä. Nousiaisten kuntakokous vastusti osaltaan päättävästi Thuringin esitystä eikä myöntynyt kuin myrkytetyillä haaskoilla tapahtuvan pyynnin eväämiseen. Kaikkiaan paikalliset metsästäjät ja lukashit onnistuivat talven 1881-1882 aikana surmaamaan 13 sutta.

Näiden joukossa olivat ilmeisesti myös alueen pelätyt ihmissyöjät, koskapa täällä ei myöhemmin enää sattunut kammottavia lapsenryöstöjä. Sudet saattoivat tosin vielä vuoden 1881 syksyllä raadella joukoittain lampaita, surmasivat Alakylässä esimerkiksi syyskuussa yhtenä yönä 28 yksilöä, mutta susien määrä oli vähenyt eikä niistä tämän jälkeen ollut Nousisissa enää sanottavaa huolta.