Petojen hävittäminen, osa IV

Nousiaisten historia II, 1980, Muut yhteisesti vastattavat asiat, s. 303:

Miksi sudet sitten villiintyivät erityisesti juuri 1880-luvun alussa ja mellastelivat tuolloin pahiten maan tiheästi asutussa lounaisosassa, siihen voidaan osoittaa useita samaan suuntaan vaikuttavia tekiöitä.

Vuoden 1868 metsästysasetus muutti ensinnäkin vanhoja tottumuksia jahdin varsinaisen järjestämisen lisäksi myös sikäli, että entinen vapaa metsästysoikeus poistettiin ja jokaisen jahtiin aikovan oli hankittava siihen asianmukainen lupa.

Pyydetyimmät riistaeläimet rauhoitettiin toisaalta maaliskuun puolivälistä heinkuun puoliväliin. Tämä merkitsi metsästyksen olennaista vähenemistä ja pyssyjen paukuttelun tuntuvaa harvenemista.

Tästä puolestaan oli seurauksena, etteivät sudet vanhaan tapaan kaikonneet kevätkausiksi enää kaukaisiin erämaihin vaan uskalsivat jäädä pesimään kylien välittömään läheisyyteen ja tunsivat olonsa lopulta niin turvatuksi, että saattoivat istuskella teiden varsilla katselemassa ihmisten kulkua.

Kun lounaisten pitäjien metsät olivat toisaalta suhteellisen pieniä ja niissä oli jokseenkin vähän metsästettävää, rahvaan taidot tahtoivat ruostua eikä siitä ollut 1880-luvulla enää susien kaatoon.

Tässä yhteydessä on kuitenkin muistettava, että luonto näytti mainittuina vuosina 1880-1881 liittoutuneen sikäli susien kanssa, että lumet jäivät vähiin eikä susia pystytty näin ollen jäljittämään.

 

Yhtenä susien äkilliseen lisääntymiseen vaikuttavana seikkana voidaan vielä mainita koirien vähyys. Vuoden 1878 koiraveroasetus oli näet koitunut monen vahtikoiran kohtaloksi ja pienentänyt näin koirakantaa niin, ettei haukkuva vahti kuulunut 1880-luvun alussa enää läheskään kaikkien talojen pihamaille eikä pystynyt siten ajoissa varottamaan talonväkeä suden lähestymisestä.

Susien luonnollinen ravinto oli lisäksi hirvikannan hupenemisen myötä supistunut, joten kalvava nälkä oli monessa tapauksessa ajamassa susia niille normaalitapauksessa outoon käyttäytymiseen.

Sudet ja ilvekset kävivät näiden 1880-luvun alkuvuosien jälkeen harvinaisiksi eikä Nousiaisten kunnallislautakunnan tarvinnut tämän jälkeeen puuttua niiden hävittämiseen, riitti, kun se varasi vuosittain talousarvioonsa pienehkön summan petolintujen ampujille maksettavaksi palkkioiksi.