Susi tautien levittäjänä

N. Nazarova, 11/1978:

(Julkaistu Metsästys ja riistatalous-lehden marraskuun numerossa 1978, ss.24 ja 25, käänt. K.Nygrén)

Vaikka paljon huomiota on kiinnitetty petojen ja niiden saaliseläinten suhteisiin, ei vielä ole olemassa yhtenäistä kuvaa petojen roolista siinä; eräät tutkijat pyrkivät osoittamaan tässä suhteessa vallitsevan tasapainon ja sen, että pedot ovat tärkein saaliseläinten yksilölukua määrittävä tekijä ja toiset taas esittävät petojen vaikutuksen olevan suhteellisen pieni eivätkä ne aiheuta merkittävää haittaa ”hyödyllisille” eläimille ”vahingollisiin” verrattuna.

Monet esittävät petojen rajoittavan sorkkaeläinten lukumäärää (Naumov 1933; Semjonov Tian-Shanskij 1948, 1969; Druri ja Terletskij 1962; Makridin 1968; Komarov ja Laurov 1969;  Kherubimov 1969  ja muut).

 

Nämä täysin vastakkaiset näkemykset tuovat esille kysymyksen monimutkaisuuden sekä sen riittämättömän tutkimuksen. Kun otetaan esille susien ja muiden petoeläinten (kettu, naali, ahma ym.) merkitys tarttuvien tautien levittäjinä, on huomautettava siitä, ettei tätäkään koskeva tutkimus ole riittävää.

Kirjallisuudesta löytää kuitenkin monia raportteja siitä, miten monta prosenttia tutkituista susista on kantanut tarttuvia tauteja (bruselloosi eli luomistauti, tularemia eli jänisrutto, listerioosi eli vakava yleistulehdus, anthrax eli pernarutto ja muut), mikä antaa aiheen vahvoille olettamuksille, että tällä pedolla on tärkeä rooli niiden leviämisessä.

On perusteltua ajatella, että tämä päivittäin kymmeniä kilometrejä liikkuva petoeläin voi levittää näitä tauteja merkittäville etäisyyksille.

 

Viime vuosina on havaittu syntyneen susilaumoja, jotka hengissä pysyäkseen ovat joutuneet tyytymään raatoihin, etenkin vastoin eläinlääkinnällisiä ohjeita huonosti haudattujen kotieläinten jäännöksiin. Tällaisissa tapauksissa sudet voivat tulla erityisen tehokkaiksi tarttuvien tautien levittäjiksi.


Susia on syytetty kotieläimille ja ihmisille erityisen vakavan raivotaudin levittämisestä. Tartunnan oireettoman alkujakson jälkeen suden raivotauti aiheuttaa hyvin voimakasta kiihtyneisyyttä ja aggressiota. Varsin lyhyessä ajassa tämän vaarallisen tartunnan saanut susi voi laajentaa tavanomaista liikkumisaluettaan huomattavasti.

On esimerkiksi merkitty vuonna 1957 Valko-Venäjällä muistiin raivotaudin leviämistä kotieläimiin ja ihmisiin koskeva tapaus, jossa raivotautinen susi puolessatoista vuorokaudessa kulki yli 150 kilometriä, puri kahtakymmentä viittä ihmistä (heistä 19 sai vakavia vammoja), noin viittäkymmentä kotieläintä ja lisäksi ties kuinka monta villieläintä (Lin 1962). Vastaavat tapaukset eivät ole harvinaisia.

Samalla kun todetaan suden merkittävä rooli raivotaudin levittämisessä ihmiseen, on kuitenkin muistettava, ettei suden merkitystä tämän taudin muiden levittäjien, kuten vaikkapa ketun kannan rajoittajana ole riittävästi tutkittu. Viimeksi Euroopassa koetut nopeasti levinneet raivotautiepidemiat ovat tapahtuneet aikana, jolloin susia ei pitkiin aikoihin ole ollut, ne ovat puhjenneet läntisessä Euroopassa ja levittäytyneet itää kohti.


Niin Venäjällä kuin muuallakin on tehty tutkimuksia suden merkityksestä loismatojen aiheuttamien tautien levittäjänä. Pelkästään Neuvostoliitossa on suden havaittu kantaneen yli 50 lajia loisia. Niiden joukossa on useita vaarallisia lajeja, jotka voivat siirtyä kotieläimiin ja ihmisiin.

Sellaisten loisten toukkavaiheet kuin ekinokokit (Echinococcus) ja eri rakkulamadot (Cysticerci) voivat aiheuttaa villeille sorkkaeläimille vakavia tautitiloja ja ne voivat tarttua ihmiseen.

Leningradin piirikunnan alueella kootun aineiston mukaan ei lapamatojen voimakkaan lisääntymisen aikoina yksikään hirvilehmä synnyttänyt kaksosvasoja, kun taas Murmanskin alueella, jossa lapamatojen esiintymistiheys oli vain kolmasosa Leningradin hirviin verrattuna, kaikilla hirvilehmillä oli kaksoset. Saman havainnon teki Kherubimov vuonna 1969 Tambovin piirikunnassa.

On myös raportoitu hirvilehmien ja naaraspeurojen kuolemista ekinokokki- ja rakkulamatoinfektioon. Luonnonvaraiset sudet, jotka kantavat aikuisia Taenia- suvun nauhamatoja, ovat tämän loisinvaasion alkuunpanijoita. On havaittu (Paterson 1955), että missä susia ei esiinny, siellä rakkulamatotapaukset ovat sorkkaeläimillä huomattavan vähäisiä.

Omat aineistomme osoittavat, että siellä, missä susissa esiintyy paljon rakkuloita aiheuttavia nauhamatoja, susien pääasiallinen ravinto ovat sorkkaeläimet. Nenetsien autonomisella alueella (Nazarov ja Beljajev 1975) kaikki tutkitut sudet kantoivat suurta määrää nauhamatoja ja neljä viidestä ekinokokkeja. Bialowiezan metsässä kaikki kahdeksan vuosina 1957- 1962 tutkittua sutta kantoivat loisnauhamatoja, jotka ovat haitallisia niin eläimille kuin ihmisille.


Samalla kun on kertynyt aineistoa suden kielteisistä vaikutuksista eloyhteisöönsä levittäessään tartuntatauteja sekä eläimiin että ihmisiin, on olemassa myös paljon aineistoa siitä, että susi poistaa sairaita saalislajien yksilöitä.

Todennäköisesti nämä voivat olla lähteenä niille terveiden eläinten ja ihmisten infektioille, jotka syntyvät suden toiminnan tuloksena. Ilmeisesti kumpikin näkökohta on perusteltu. Toistaiseksi kummankaan taloudellista merkitystä ei ole tutkittu kunnolla. Lisäksi sutta sairaiden poistajana on tohtori Mechin mukaan korostettu voimakkaasti, kun sen negatiivista puolta luonnolle tautien levittäjänä ei ole juuri otettu tarkasteltavaksi.

Tässä kerrotun perusteella on pääteltävissä, että suden merkitys ekosysteemeissä eläinperäisten tautien kannalta vaatii tarkempaa tutkimusta, sellaista joka entisestä poiketen on ennakkoluuloista vapaata ja perustuu nykyaikaisiin menetelmiin.

Epäilemättä Neuvostoliitossa tarvitaan tiukkaa susikannan säätelyä.

 

Lue myös:

Ekinokokkoosi on jo meilläKaarlo Nygrén, 19.11.2015

Ekinokokki tarttuu ihmiseen suden ulosteista, Kaj Granlund,  9.10.2015