Susitutkimukseen tarvitaan nöyryyttä ja uteliaisuutta

Taajamasusi, 1.2.2017:

Tiede on oppimisprosessi, johon kuuluu kokeilua, epäonnistumista ja tarkistusta. Tiede on parhaimmillaan, kun tutkijat nöyrästi myöntävät, mitä he eivät vielä ymmärrä. Päteekö tämä vilpitön tavoite myös susitutkimuksessa?

Vuosisatoja sitten tehtiin havainto, että taivaankappaleet tuntuvat pyörivän maan ympärillä. Sen perusteella pääteltiin, että maapallo on universumin keskipiste - kunnes Galileo sai käsiinsä kaukoputken. Sen avulla hän havaitsi, että taivaalla näkyy planeetta Jupiter ja neljä kuuta pyörii sen ympäri. Samoin hän huomasi, että Jupiter ei kierräkään maan ympäri vaan auringon ympäri. Tämän jälkeen oli helppo päätellä, että maapallo ei taida sittenkään olla universumin keskipiste.

Kun asioita testataan ja löydetään poikkeuksia sekä uusia näkökulmia, päästään tutkimuksessa eteenpäin. Syntyy uusia kysymyksiä alkuperäisten tilalle. Sillä tavalla tiede kulkee eteenpäin ja tieteen keinoin opitaan uusia asioita.

  

Aidosti tieteellinen tutkimus ei pysähdy yhteen päätelmään

Toisinaan mediassa asiantuntijat esittävät lausuntonaan, että jokin asia on tieteellisesti todistettu - mutta toivottavasti yleisö ymmärtää, että tiede ei koskaan todista mitään lopullisesti, absoluuttisesti tai maailman tappiin asti. 

Toivottavasti tiede pysyy riittävän uteliaana ja riittävän nöyränä, että ollaan valmiita vastaanottamaan aiemmin saatua tietoa kyseenalaistava seikka, koska se kertoo meille, mitä emme vielä tiedä.

Kun susia tutkitaan, halutaan tietää ovatko ne aitoja susia vai koirasusiristeymiä, mikä susi on sukua kellekin, mistä ne ovat peräisin ja mihin suuntiin populaatiot leviävät. Näitä seikkoja päätellään dna-tutkimuksen perusteella.

Jostain syystä koko nykyinen tutkimus perustuu siihen olettamukseen, että tähän mennessä Suomessa kerätty susiin liittyvä tieteellinen aineisto olisi absoluuttisen oikeaa ja paikkansa pitävää.

  

Tiede on tietoa jonka prosessointi on kesken

Susitutkimus on tiedettä. Siksi se tarkoittaa, että se on tietoa, jonka prosessointi on kesken. Uutta tietoa tulee jatkuvasti ja se vaikuttaa käsitykseen aiemmista olettamuksista.

Teemme havainnon. Sitten teemme päätelmän sen perusteella. Lopulta ennustamme sen mukaan tulevaisuutta, jonka jälkeen testaamme ennustuksen paikkansapitävyyttä.


Omakohtainen kokemus on myös arvokas havainto

Susialueilla elävät ihmiset tekevät havaintoja susista jatkuvasti omilla aisteillaan. He keskustelevat niistä, tekevät päätelmiä ja ennustuksia siitä, mitä jatkossa tulee tapahtumaan. He ovat asiantuntijoita tässä asiassa omalla alueellaan, asiassa, joka tapahtuu heidän omassa arkipäivässään. Toivottavasti tiede osaa hyödyntää tämän kokemuksen ja arvostaa näitä havaintoja ja kannustaa ihmisiä keskustelemaan aiheesta julkisesti.

Tieteen tehtävä ei ole pysytellä ikuisesti alkuperäisessä olettamuksessa ja pitää siitä kiinni maailman loppuun asti ottamatta huomioon uusia seikkoja, joilla on vaikutusta aiheeseen. Tieteen tarkoitus ei ole todistaa uusia havaintoja vääriksi ja pönkittää tiettyjen tutkijoiden uraa ja alkuperäisiä olettamuksia uppiniskaisesti. Elämme epävarmuustekijöiden, poikkeusten ja erikoistapausten keskellä.

  

Tieteen kaksi tärkeintä ominaisuutta ovat nöyryys ja uteliaisuus

Nöyryys tarkoittaa sitä, että tutkijan pitäisi myös pystyä kertomaan silloin, kun hän ei tiedä jotain asiaa. Siinä tapauksessa hän voi kysyä kollegaltaan tai perustaa kansainvälisiä yhteistyömuotoja tutkiakseen asiaa. Hän voi huomioida myös yleisön kesken tapahtuvan keskustelun tehdessään johtopäätöksiä.

Toisinaan kysymys ja uteliaisuus johtaa ihan uusiin keskusteluihin. Voidaan esimerkiksi pohtia kumpaa filosofiaa halutaan yleisesti noudattaa: Halutaanko suojella aitoja susia vai kelpaavatko meille koirien kanssa risteytyneet yksilöt, joita osa ihmisistä voi ajatella evuluution luonnollisina tuotteina.

Siitä seuraava kysymys liittyy uhanalaisuuspohdintaan: Ovatko risteymät uhanalaisia – tai koskevatko samat lakipykälät risteymiä kuin aitoja susia?

Tai jatkokysymyksenä voidaan pohtia mitä uhanalaisuus oikeastaan tarkoittaa – tarkoittaako se jonkin lajin vähäisyyttä maantieteellisen rajan määrittämällä alueella vai sen vähäisyyttä koko maapallolla?

 

Yhtä tärkeää kuin se, mitä jo tiedämme susista, voi olla se mitä emme tiedä

Joillekin ihmisille tämä keskustelu on ihan samantekevää. Se ei kosketa itseä eikä liikuta omaa maailmaa. Mutta susialueella jokainen kohtaaminen susien kanssa on kokeilu, testi. Ihminen joutuu testivälineeksi, kun testataan miten ihmisten ja suurpetojen yhteiselo sujuu. 

Siihen asti, kun mitään pahempaa vahinkoa ei tapahdu, kaikki on suhteellisen hyvin. Mutta kun vahinko sattuu, asiantuntijat joutuvat perumaan sanansa, joilla he ovat vakuuttaneet toistuvasti, että susi ei aiheuta vaaraa ihmiselle. Siinä vaiheessa tutkija voi joutua noloon tilanteeseen siksi, että on syvällä rintaäänellä vakuuttanut, että ihmisten ei tarvitse pelätä tällaista suurpetoa. Tutkijan ei pitäisi väittää sellaista, mitä hän ei voi tietää. Susialueen asukas on olennainen osa keskustelua ja valitettavasti myös olennainen osa tosielämän tieteellistä testiä.

 

Onko susitutkimus yleisesti arvioituna uskottavaa?

Kaiken rehellisyyden nimissä susiin liittyvän tiedon ja tieteen tuottaman tutkimuksen tulisi olla avointa yleisölle.

Myös kansainväliset sopimukset velvoittavat pitämään luontoon liittyvän tieteellisen tiedon avoimena ja julkisena – ja tieteen tekemisen läpinäkyvänä, siten altistuen myös kansalaisten arvioitavaksi ja argumentoitavaksi. Uskottava tiede vaatii avoimuutta!